Hyvän vanhemmuuden keskeiset periaatteet

Vanhemmuus on vuorovaikutussuhde, johon oman mausteensa tuo sekä lapsi että vanhempi. Vaikka molemmat vaikuttavat tässä suhteessa toisiinsa, valta-asetelman näkökulmasta suhde ei ole tasavertainen: tässä ihmissuhteessa vanhemmalla on enemmän vastuuta lapsen tunteista ja tarpeista, mutta lapsen ei tule olla vastuussa vanhemman tunteiden huomioimisesta tai tarpeiden ymmärtämisestä. Hyvä vanhempi tiedostaa tämän erityisen asemansa suhteessa lapseensa, eikä esim. vastuuta lasta omista tunteistaan.

Hyvä vanhempi ei ole täydellinen: hän voi korottaa ääntään, menettää malttinsa ja hermostua. Hän kuitenkin pyrkii palauttamaan yhteyden lapseen, ymmärtää omat reaktionsa ja pystyy asettumaan lapsen asemaan. Tunnetaidoista puhutaan nykyään paljon, ja moni vanhempi edustaa sitä sukupolvea, jonka omassa lapsuudessa tunnetaitokasvatukseen ei ole vielä kiinnitetty huomiota. Näin ollen vanhempi itsekin usein vasta opettelee tunnetaitoja, samalla kun opettaa niitä lapsilleen arjessa. Vanhemman mallin kautta lapsi oppiikin hyvin, joten mallintamalla itse tunnetaitojen harjoittelua, vanhempi tekee oikeastaan lapselleen palveluksen! Tunnetaitoja pääseekin harjoittelemaan lapsiperhearjessa usein.

Arkinen tunnetaitojen harjoittelu voi olla esimerkiksi hyvin tyypillinen hermojen kiristymistä seuraava äänen korottaminen pukemistilanteessa, jossa vanhempi palauttaa yhteyden lapseen: “anteeksi, että äiti äsken huusi, että nyt ne kengät jalkaan. Äiti halusi kovasti, että ehdittäisi bussiin eikä meille tulisi kiire ja äitiä harmitti, että äiti myöhästyy töistä. Äitillä oli iso tunne, joka tuli suusta ulos huutona. Äitin olisi aikuisena pitänyt pystyä hillitsemään itsensä vähän paremmin eikä äiti olisi saanut huutaa sulle.”

Ennen kaikkea, hyvä vanhempi pyrkii ymmärtämään lasta ja olemaan tämän puolella. Niin sanottu “lapsenlukutaito” (termi lainattu Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjasta “Hyvän vanhemman salaisuus”, jota muuten suosittelen kaikille vanhemmille!) kehittyy vanhemmuuden ja lapsen kanssa elettyjen yhteisten kokemusten myötä, kun vanhempi tekee havaintoja lapsestaan ja oppii ymmärtämään tämän reaktioita ja käytöstä.

Aina se ei ole ihan helppoa, mutta vanhemman ei tarvitsekaan tietää vastausta jokaiseen lapsensa mielen liikkeeseen tai oikeaa toimintatapaa jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa. Olennaista on uteliaisuus lasta kohtaan: mitähän lapseni tässä tilanteessa tuntee ja tarvitsee?

Tietämättömyys on nykyajassa epätrendikästä, mutta vanhemmuudessa jokseenkin pakollistakin. Tietämättömyys pitää auki ikkunan lapsen mieleen ja kokemusmaailmaan, mutta edellyttää vanhemmalta kykyä sietää neuvottomuutta ja epävarmuutta. Asettumalla kohti lapsen maailmaa, vanhempi kuitenkin luo yhteyttä lapseensa, ja vahva yhteys selättää monet kiukunpuuskat ja mielipahat.

Kuormittuneena tai uupuneena kapasiteettimme olla hyvä vanhempi kapenee. Mikäli sinua mietityttää oma tai toisen vanhemman jaksaminen ja sen vaikutus vanhemmuuteen, ota yhteyttä ja katsotaan tilannetta yhdessä. Vanhemmuudessa ei tarvitse jaksaa yksin!